Autoni sisätilat täyttyivät välkkyvästä punasinisestä valosta, joka heijastui kojelaudalta ja sai nahkaisen ohjauspyörän näyttämään veren tahrimilta. En katsonut taaksepäin; tiesin tarkalleen, kuinka monta partioautoa oli pysähtynyt takanani. Megafonin ääni leikkasi yön hiljaisuuden terävänä käskynä: sammuta moottori ja pudota avaimet ikkunasta ulos. Noudatin käskyä hitaasti, tuntein syvän, kliinisen tyyneyden, joka yllätti minut.
Kun avasin oven ja astuin ulos kylmään yöilmaan, kolmen poliisin aseet osoittivat suoraan rintaani. Heidän ohjeensa olivat täsmälliset: käänny ympäri, laita kädet päähän, kävele taaksepäin. Sitten raudat napsahtivat kiinni ranteisiini. ”Sinut pidätetään törkeästä pahoinpitelyyn johtaneesta pakoajosta”, mies ärähti korvaani.
Istuin takapenkillä hytisten, kun jokainen tien kuoppa tuntui selkäranassani. Kuulusteluhuoneessa istui kokenut etsivä, joka oli kuullut tuhat valhetta uransa aikana. Hän tuijotti minua pitkään ennen kuin avasi suunsa. ”Kerro nyt”, hän sanoi hitaasti, ”miten oikein selität sen, että valvontakamerat eivät näytä sinun autoasi lainkaan siltä alueelta?
”
Hymähdin hiljaa. Tiesin, että hän etsi tunnustusta. Mutta se, mitä hän ei tiennyt, oli se, ettei minulla ollut mitään tunnustettavaa – minä olin saalis, en tekijä.
